perjantaina, helmikuuta 14, 2003

Tyttöystävälläni on tapana kettuilla minulle hyväntahtoisen hellyyttävästi. Hän sanoi minua tiistaina "hymyileväksi hylkeeksi". Minulla oli vaikeuksia lopettaa nauramista moneen minuuttiin tuon jälkeen. Vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen asiaa. Eipä silti, kiloja on tosiaan kertynyt syksyn ja talven aikana. Viime vuoden heinäkuun lopulla painoin 72 kiloa mutta nykyään 88. Enää en taatusti yltäisi toissavuotiseen ennätykseeni Cooperin testissä eli 3150 metriin.

Nykyinen ennätyksenikään ei vielä ole lähelläkään haamurajana pitämääni tulosta 4000 metriä, jonka isäni ylitti nuorena ollessaan huippukuntoinen kilpasuunnistaja ja maastojuoksija. Toisaalta en ole koskaan käynyt säännöllisesti juoksulenkeillä. Olen kehittänyt aerobista kuntoani aikuisiällä pyöräilemällä, spinningillä ja satunnaisesti hiihtämällä. Koska aerobinen harjoittelu on lajispesifistä, pelkkä juoksuun keskittyminen todennäköisesti auttaisi ehkä muutaman sadan metrin verran, vaikkei harjoittelumääriä lisäisikään. Aerobisen kunnon lajispesifisyyden syy on, että aerobinen suorituskyky riippuu sydämen, keuhkojen ja veren hapenkuljetuskyvyn lisäksi myös lihasten hapenkulutuskyvystä eli kyvystä ylläpitää suurta tehoa pitkän aikaa sekä tehokkuudesta eli niiden tuottaman mekaanisen työtehon osuudesta kokonaistehosta. Jokainen laji tietenkin harjaannuttaa juuri suoritukseen sopivia lihasryhmiä juuri sopivilla intensiteeteillä. Siksi parhaaseen juoksukuntoon mahdotonta päästä pyöräilemällä ja toisinpäin. Huomasin vastaavan ilmiön osallistuessani Pirkan Hiihtoon 2002 lähestulkoon pyöräily- ja spinningpohjalta. En muista koskaan olleeni väsyneempi kuin 90 kilometrin reissuun kuluneiden 10 ja puolen tunnin jälkeen, vaikka pisin yhtäjaksoinen pyöräilymatkani onkin 368 km 21 tunnissa.

Lihassolutasolla harjoittelu kullakin työteholla harjaannuttaa siihen parhaiten soveltuvia energiantuotantomekanismeja. Matalatehoinen harjoittelu tehostaa rasvan käyttöä lihassolun energianlähteenä. Korkeatehoinen harjoittelu tehostaa glukoosin tehokasta aerobista ja anaerobista käyttöä. Rasvan ongelma solun energianlähteenä on, että vaikka siihen pakkautuukin painoyksikköä kohti yli kaksi kertaa tiheämmin energiaa kuin sokeriin, energian saaminen rasvasta on melko hidasta. Siksi lihassolut käyttävät intensiivisissä suorituksissa energianlähteenään glukoosia ja kaikkein intensiivisimmissä suorituksissa yksinomaan glukoosia ja sitäkin valtaosaltaan anaerobisesti, hajottaen sitä ilman happea maitohapoksi, mikä on vielä tuhlailevampaa kuin aerobinen glukoosin käyttö. Solun merkittävin (hapellinen) energiantuotantoprosessi, sitruunahappokierto, on itse asiassa aika monimutkainen prosessi. Krebs sai sen selvittämisestä Nobelin palkinnon joskus nelisenkymmentä vuotta sitten.

Laihduttajia usein valistetaan, ettei liikuntaa kannata harjoittaa liian kovalla intensiteetillä mainiten syyksi, että parasta "rasvanpolttoliikuntaa" on matalatehoinen liikunta, kuten kävely, kevyt hölkkä tai muu vastaava. Valistajien mukaan liian kovatehoisessa liikunnassa rasvan osuus käytetystä energiasta jää liian pieneksi. Vaikka tuo lause onkin totta, kulutetun rasvan absoluuttinen määrä ei välttämättä jää pienemmäksi, jos harjoitusta ei tehdä liian lähellä maksimitehoa. Kaikkein merkittävin seikka on kuitenkin, että pitkällä aikavälillä ainoastaan energiataseella on merkitystä painon kannalta. Tämä seuraa väistämättä energian säilymislaista ja siitä tosiseikasta, että ihmiskeho varastoi energiaa rasva- ja sokerimolekyylien kemialliseksi energiaksi ja että nämä molekyylit muuttuvat energiaa vapautettaessa vedeksi ja hiilidioksidiksi, jotka molempien ylimäärät poistuvat kehosta. Valistajien väitettä voidaan yrittää pelastaa myös argumentoimalla, että kovatahtinen suoritus aiheuttaa korostuneen glukoosivajeen lihaksissa ja maksassa ja siten voimakkaan näläntunteen, joka tekee energiavajeen säilyttämisestä toivottoman vaikeata. Itse asiassa tuo argumentti päde mitenkään itsestäänselvästi ja yleispätevästi. Ainakin itse olen huomannut kovatahtisen liikunnan harjoittamisen useita kertoja viikossa todellisuudessa vähentävän ruokahalua. Ruokahalun säätely on aika monimutkainen asia ainakin normaaliolosuhteissa. (Toinen tähän liittyvä seikka on tietysti, että kehossa on muitakin ravintovarastoja kuin maksan ja lihasten glykogeenivarastot sekä rasvasolujen sisältämä rasva. Myös veressä on rasvoja ja sokereita, jotka itsessään riittävät lyhyen aikaa, ja tietenkin ruoansulatuskanavassa on käytännöllisesti katsoen koko ajan jonkin verran sulamatonta ruokaa. Lisäksi seuraavan aterian ylimääräiset sokerit menevät todennäköisesti glykogeenivajeen täyttämiseen kuin varastoituvat rasvaksi maksassa muutettuna.) Vielä yksi seikka ansaitsee huomion. Nimittäin ihmiskeho pystyy käyttämään paitsi rasvaa myös proteiineja (maksassa glukoosiksi muutettuina) energiavarastona. Muistan kuitenkin jostain lukeneeni, että lihasten proteiineja alkaa kulua energianlähteenä merkittävissä määrin vasta poikkeuksellisten pitkien ja/tai raskaiden suoritusten yhteydessä. Lihasten kulumisen ei pitäisi olla laihduttajalle mikään ongelma, varsinkaan jos harjoittelee painoilla ja huolehtii riittävästä laadukkaan proteiinin saannista.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu