torstaina, toukokuuta 15, 2003

Katsoin eilen videolta elokuvan Kuoleman rautatie. Se kertoo Burmassa sijainneen japanilaisen sotavankileirin tapahtumista. Elokuva perustuu leirillä itse kolme vuotta olleen brittiläisen kirjoittajan kirjaan. Japanilaisten tarkoitus oli rakennuttaa brittiläisellä sotavankityövoimalla rautatie Burman halki Thaimaasta Intiaan huoltotieksi Intian valloitusta varten. Rakentajia oli kaikkiaan 60 000 ja noin puolet heistä menehtyi nälkään ja tauteihin.

Sotavankien käyttäminen orjatyövoimana ja sotavankien raaka kohtelu oli japanilaisille luontevaa, koska koska heidän sotilasetiikassaan sotavangiksi jääminen oli äärimmäisen häpeällistä. Sotilaan kuului taistella loppuun asti tai epätoivoisessa tilanteessa tehdä itsemurha. Japanilaiset eivät siis luonnollisestikaan piitanneet mistään Geneven sopimuksista. Japanilaiset hakkasivat omia rivisotilaitaankin jatkuvasti.

Kiihkeät Japani-fanit (terveisiä vaan) voivat tässä yhteydessä pitää sepaluksensa kiinni napitettuna, koska tuollaisessa ajattelutatavassa ei ole mitään erityisen japanilaista. Kaikissa totalitaarisissa järjestelmissä ihmiselämän, myös omaan yhteisöön kuuluvien, arvo on vähäinen. Japanilaisten toisen maailmansodan aikainen kuolemanpalvonta oli olennaisesti aivan samanlaista kuin Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Brittien II maailmansodan aikaisia sotilaseettisiä periaatteita ja käytäntöjä en tunne, mutta voisi olettaa, että vaikka niissä brittiläiseen tapaan velvollisuudentuntoa ja lojaalisuutta vahvasti korostetaankin, kuolemanpalvonta ei kuulu niihin. Amerikkalaisten suhtautumisesta puhuu kenties jotain, että kenraali Pattonin kerrotaan sanoneen, että amerikkalaisen sotilaan tarkoitus ei ole kuolla maansa puolesta vaan antaa vihollisen kuolla maansa puolesta.

Toisen maailmansodan ja lopulta kylmän sodan lopputulos kertoo alkukantaisen fasistisen heimomoraalin surkeammuudesta universaaleihin oikeusperiaatteisiin ja vapaaseen markkinatalouteen nojaavaan demokratiaan verrattuna. Yhdysvallat ja Iso-Britannia voittivat taloudellisen ja teknologisen ylivoimansa avulla (kumpikin universaalien oikeusperiaatteiden ja vapaan markkinatalouden hedelmiä) ja Neuvostoliitto siksi, että sillä oli käytössään niin suunnattomat raaka-ainevarat, väestö ja maa-alue. Saksa pesi perusteellisesti jälkipyykkinsä sodan jälkeen ja vapautui natsismista sekä omaksui voittajansa ideologiat ja menestyi. Neuvostoliitto romahti omaan mahdottomuuteensa. Japanille kirjoitettiin länsimaisen mallin mukainen perustuslaki ja sen poliittinen järjestelmä uudistettiin.

Seurauksena Japanille oli jo ennen sotaa alkaneen talouskasvun jatkuminen 1990-luvun alkupuolelle asti ja yhteiskunnan merkittävä liberalisoituminen. Japanissa ei kuitenkaan koskaan käyty läpi yhtä voimakasta kansallista puhdistautumista kuin Saksassa. Siksi japanilaisessa kulttuurissa on edelleen kollektivismi voimakkaammin läsnä kuin myös ennen sotaa totalitaristisessa Saksassa nykyisin. Japanin talouselämä on paljon korporativistisempi kuin Yhdysvaltojen. Japanin talouselämä jakautuu keiretsuihin , jotka ovat valtavia korporaatioiden yhteenliittymiä. Järjestäytynyt rikollisuus on sotkeutunut Japanin talouselämään ja politiikkaan huippua myöten. Japanilaiset järjestäytyneen rikollisuuden tutkijat ovat arvioineet, että peräti puolta 1990-luvun alun lamavuosina kertyneistä roskalainoista on mahdotonta selvittää, koska yakuza, Japanin mafia, on sotkeutunut niihin. Japanin talouselämä ja politiikka on siis järjestynyt olennaisesti fasistisen mallin mukaan. Kroonistuneet talousvaikeudet osoittavat tuollaisen järjestelmän ja samalla kollektivismin perimmäisen heikkouden.

Korporativistisen (fasistisen) talousjärjestelmän heikkous vain korostuu teknologian kehittymisen myötä. Se, että Japani saavutti länsimaat ja on pysynyt länsimaiden kelkassa mukana on paljolti japanilaisen salarimanin (salary man) eli työnantajalleen uskollisen raatajamiehen ansiota. Mutta rajansa kaikella. Mammuttimaiset korporaatiot autoritäärisine hallintorakenteineen ovat tehokkaita vain rutiinityön järjestämiseen. Mitä enemmän tuottava työ minimissään ja keskimäärin vaatii oma-aloitteisuutta ja itsenäisyyttä, sitä vähemmän kollektivismi kannattaa. Japanilaiset joutuvat uudistamaan ajattelutapaansa ja suhtautumistaan auktoriteettiin ja yhteisöllisyyteen, mikäli mielivät pärjätä globaalissa taloudellisessa kilpailussa.

Osa tuntemistani Japania ihailevista nuorista miehistä on nörttejä, joiden puheiden perusteella on ilmeistä, että heitä viehättää perinteinen, kollektivistinen japanilaisuus. Heillä on yllättävän paljon yhteistä skinheadien kanssa, vaikka ilmeinen ero onkin, että he ovat keskimääräistä selvästi älykkäämpiä ja täysin yhteiskuntakelpoisia eivätkä mitään öyhöttäjiä, joilla on kilometrin mittainen rikosrekisteri. Taustalla on heikko omanarvontunto, joka on heidän tapauksessaan seurausta arvatenkin vielä tuoreessa muistissa olevasta nuoruusiän sosiaalisesta syrjäytymisestä. Kollektiivismi vetoaa yksilönkehitykseltään keskenkasvuisiin ihmisiin. On tietyllä tapaa psykologisesti vaativampaa pärjätä vapaaehtoiseen reiluun vaihdantaan perustuvassa kanssakäymisessä toisten kanssa. Toisaalta palkintona on mahdollisuus elää orjuussuhteista vapaana.

Estotonta kollektiivin voimaan samaistumista voisikin pitää yhtenä nk. Tukholma-syndrooman varianttina, jossa alunperin on kysymys panttivankien kokemasta voimakkaasta samaistumisesta kaappareihinsa ja näiden intresseihin. Kuten Tommi on ansiokkaasti selostanut, palvonta on seurausta peliteoreettisesta asetelmasta, jossa voimakkaalla osapuolella on kaikki kortit käsissään. Samasta ilmiöstä on periaatteessa kysymys silloin, kun perheväkivallasta kärsivä nainen, joka kaikesta huolimatta on kiihkeästi kiintynyt hakkaavaan mieheensä.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu