lauantaina, helmikuuta 15, 2003

Kummipoika oli hyväntuulinen koko illan, eikä hän kuulemma enää nykyään huudakaan niin kovaa kuin pienempänä. Hupaisa kaveri. Koottavan puupellen osat saivat kyytiä. Poika heitteli niitä pitkit lattiaa kyllästyttyään osien yrityksiin pinota osia. Mikäs heitellessä, kun hölmöt noukkivat osat lattialta takaisin käden ulottuville.

Turnaus menee heikosti - kaksi tappiota - ainakin, jos tuijotetaan molempien vastustajieni luokituksiin, molemmat 1 kyu. Toisaalta Einarin ja Joosen luokitukset eivät taida olla kohdallaan. Molemmat ovat IGS:ssä luokituksiltaan vakiintuneita 3 daneja. IGS-luokitukset vastaavat tällä tasolla aika hyvin eurooppalaisia luokituksia.

perjantaina, helmikuuta 14, 2003

Tänään matkustan pääkaupunkiseudulle koko viikonlopuksi. Illalla menen Vantaalle 1-vuotiaan siskonpoikani ja kummipoikani syntymäpäiville. Tavaratalon leluosastolla oli suuri valikoima. Lopulta päädyin valitsemaan lahjaksi yksikertaisen puuosia päällekkäin pinoten koottavan pellen. Poika on hupaisaa seuraa. Ainakin korkeintaan pari tuntia kerrallaan. Hän nauraa rätkättää, ilakoi ja tapailee huvittavan kömpelösti sanoja mutta huutaa pahalle päälle sattuessaan sellaista megahuutoa, jota ainakaan minun hermoni eivät kauaa kestäisi. Loppuillasta mennen oluelle go-kavereiden kanssa Helsinkiin.

Lauantaina ja sunnuntaina on ohjelmassa Takapotku . Taitaa tulla Takapotkusta kaikkien aikojen suurin suomalainen go-turnaus. Ilmoittautumislistassa oli noin 60 nimeä. Näin tiheällä osallistujien tasojakaumalla alkaa olla jo mielekästä järjestää tasa-avausturnauksia, kun McMahon riittää jo takaamaan, ettei liian eritasoisia pariteta.

Tyttöystävälläni on tapana kettuilla minulle hyväntahtoisen hellyyttävästi. Hän sanoi minua tiistaina "hymyileväksi hylkeeksi". Minulla oli vaikeuksia lopettaa nauramista moneen minuuttiin tuon jälkeen. Vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen asiaa. Eipä silti, kiloja on tosiaan kertynyt syksyn ja talven aikana. Viime vuoden heinäkuun lopulla painoin 72 kiloa mutta nykyään 88. Enää en taatusti yltäisi toissavuotiseen ennätykseeni Cooperin testissä eli 3150 metriin.

Nykyinen ennätyksenikään ei vielä ole lähelläkään haamurajana pitämääni tulosta 4000 metriä, jonka isäni ylitti nuorena ollessaan huippukuntoinen kilpasuunnistaja ja maastojuoksija. Toisaalta en ole koskaan käynyt säännöllisesti juoksulenkeillä. Olen kehittänyt aerobista kuntoani aikuisiällä pyöräilemällä, spinningillä ja satunnaisesti hiihtämällä. Koska aerobinen harjoittelu on lajispesifistä, pelkkä juoksuun keskittyminen todennäköisesti auttaisi ehkä muutaman sadan metrin verran, vaikkei harjoittelumääriä lisäisikään. Aerobisen kunnon lajispesifisyyden syy on, että aerobinen suorituskyky riippuu sydämen, keuhkojen ja veren hapenkuljetuskyvyn lisäksi myös lihasten hapenkulutuskyvystä eli kyvystä ylläpitää suurta tehoa pitkän aikaa sekä tehokkuudesta eli niiden tuottaman mekaanisen työtehon osuudesta kokonaistehosta. Jokainen laji tietenkin harjaannuttaa juuri suoritukseen sopivia lihasryhmiä juuri sopivilla intensiteeteillä. Siksi parhaaseen juoksukuntoon mahdotonta päästä pyöräilemällä ja toisinpäin. Huomasin vastaavan ilmiön osallistuessani Pirkan Hiihtoon 2002 lähestulkoon pyöräily- ja spinningpohjalta. En muista koskaan olleeni väsyneempi kuin 90 kilometrin reissuun kuluneiden 10 ja puolen tunnin jälkeen, vaikka pisin yhtäjaksoinen pyöräilymatkani onkin 368 km 21 tunnissa.

Lihassolutasolla harjoittelu kullakin työteholla harjaannuttaa siihen parhaiten soveltuvia energiantuotantomekanismeja. Matalatehoinen harjoittelu tehostaa rasvan käyttöä lihassolun energianlähteenä. Korkeatehoinen harjoittelu tehostaa glukoosin tehokasta aerobista ja anaerobista käyttöä. Rasvan ongelma solun energianlähteenä on, että vaikka siihen pakkautuukin painoyksikköä kohti yli kaksi kertaa tiheämmin energiaa kuin sokeriin, energian saaminen rasvasta on melko hidasta. Siksi lihassolut käyttävät intensiivisissä suorituksissa energianlähteenään glukoosia ja kaikkein intensiivisimmissä suorituksissa yksinomaan glukoosia ja sitäkin valtaosaltaan anaerobisesti, hajottaen sitä ilman happea maitohapoksi, mikä on vielä tuhlailevampaa kuin aerobinen glukoosin käyttö. Solun merkittävin (hapellinen) energiantuotantoprosessi, sitruunahappokierto, on itse asiassa aika monimutkainen prosessi. Krebs sai sen selvittämisestä Nobelin palkinnon joskus nelisenkymmentä vuotta sitten.

Laihduttajia usein valistetaan, ettei liikuntaa kannata harjoittaa liian kovalla intensiteetillä mainiten syyksi, että parasta "rasvanpolttoliikuntaa" on matalatehoinen liikunta, kuten kävely, kevyt hölkkä tai muu vastaava. Valistajien mukaan liian kovatehoisessa liikunnassa rasvan osuus käytetystä energiasta jää liian pieneksi. Vaikka tuo lause onkin totta, kulutetun rasvan absoluuttinen määrä ei välttämättä jää pienemmäksi, jos harjoitusta ei tehdä liian lähellä maksimitehoa. Kaikkein merkittävin seikka on kuitenkin, että pitkällä aikavälillä ainoastaan energiataseella on merkitystä painon kannalta. Tämä seuraa väistämättä energian säilymislaista ja siitä tosiseikasta, että ihmiskeho varastoi energiaa rasva- ja sokerimolekyylien kemialliseksi energiaksi ja että nämä molekyylit muuttuvat energiaa vapautettaessa vedeksi ja hiilidioksidiksi, jotka molempien ylimäärät poistuvat kehosta. Valistajien väitettä voidaan yrittää pelastaa myös argumentoimalla, että kovatahtinen suoritus aiheuttaa korostuneen glukoosivajeen lihaksissa ja maksassa ja siten voimakkaan näläntunteen, joka tekee energiavajeen säilyttämisestä toivottoman vaikeata. Itse asiassa tuo argumentti päde mitenkään itsestäänselvästi ja yleispätevästi. Ainakin itse olen huomannut kovatahtisen liikunnan harjoittamisen useita kertoja viikossa todellisuudessa vähentävän ruokahalua. Ruokahalun säätely on aika monimutkainen asia ainakin normaaliolosuhteissa. (Toinen tähän liittyvä seikka on tietysti, että kehossa on muitakin ravintovarastoja kuin maksan ja lihasten glykogeenivarastot sekä rasvasolujen sisältämä rasva. Myös veressä on rasvoja ja sokereita, jotka itsessään riittävät lyhyen aikaa, ja tietenkin ruoansulatuskanavassa on käytännöllisesti katsoen koko ajan jonkin verran sulamatonta ruokaa. Lisäksi seuraavan aterian ylimääräiset sokerit menevät todennäköisesti glykogeenivajeen täyttämiseen kuin varastoituvat rasvaksi maksassa muutettuna.) Vielä yksi seikka ansaitsee huomion. Nimittäin ihmiskeho pystyy käyttämään paitsi rasvaa myös proteiineja (maksassa glukoosiksi muutettuina) energiavarastona. Muistan kuitenkin jostain lukeneeni, että lihasten proteiineja alkaa kulua energianlähteenä merkittävissä määrin vasta poikkeuksellisten pitkien ja/tai raskaiden suoritusten yhteydessä. Lihasten kulumisen ei pitäisi olla laihduttajalle mikään ongelma, varsinkaan jos harjoittelee painoilla ja huolehtii riittävästä laadukkaan proteiinin saannista.

torstaina, helmikuuta 13, 2003

Päätin minäkin kaverini Tommi Perkolan kehotuksesta alkaa pitää omaa weblogia. Vanhalla TTgoK:n miehellä Ilkka Kokkarisella on myös oma erittäin hyvä blogi. Ilkka muutti kanadalaissyntyisen vaimonsa kanssa kesällä 2001 Kanadaan. Ilkan blogi on mielenkiintoinen ikkuna kanadansuomalaisen arkeen. Miehellä on muutenkin mielenkiintoisia ajatuksia, joita hän esittää edesmenneiltä kotisivuiltaan tuttuun hupaisan sarkastiseen ja satiiriseen tyyliin.

En ole koskaan ennen pitänyt minkäänlaista päiväkirjaa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ole minulle lainkaan uutta. Olen kirjoittanut newsseihin, pääasiassa sfnetiin, tuhansia artikkeleita vuodesta 1996 alkaen. Googlen mukaan noin 6250. Valmistuttuani ja alettuani kuukausipalkkaiseksi ja kokopäivätoimiseksi työntekijäksi minulla ei ollut enää aikaa kirjoitella newsseihin yhtä paljon kuin ennen. Vanhasta tottumuksesta ja saadakseni jutun juurta todennäköisesti kirjoittelen tänne paljolti kommentteja muiden kirjoituksiin heidän blogeissaan, lehtijutuissaan, newsseissä tai muualla.

Kuulin wikistä ensimmäisen kerran viime vuoden marraskuussa. Wiki eli Wiki Wiki Web on uudenlainen sähköinen viestintäväline Internetissä. Wikit ovat www-sivustoja, jota oletusarvoisesti kuka tahansa voi muokata milloin tahansa ja miltä tahansa selaimelta missä vain. Uutisryhmiin, Irciin, chateihin ja web boardeihin tottuneesta wiki kuulostaa potentiaaliselta häirikköjen temmellyskentältä ja siksi kuolleena syntyneeltä idealta. Yllättävää kyllä, idea toimii käytännössä. Wikin paras puoli on, että tiedot pysyvät todella hyvin ajantasalla ja uutta sisältöä on hyvin helppoa tehdä. Minua kiinnostavia wikejä ovat Suomen go-wiki FinGo ja sen laajempi kansainvälinen vastine Sensei's library .

Olen pelannut gota kohta 11 vuotta. Noin vuosikymmenen ajan pelaajamäärä Suomessa pysyi pieniä vaihteluita lukuun ottamatta melko samansuuruisena. Uusia pelaajia tuli harvakseltaan. Tampereella uusia pelaajia aloitti silloin tällöin. Ei edes joka vuosi mutta riittävän usein vanhojen passivoitumisen ja kuvioista poistumisen korvaamiseksi. Tyypillisessä TTgoK:n peli-illassa kävi perustamissyksystä 1993 alkaen puolisen tusinaa pelaajaa lukukausien aikana. Syksyllä 2002 alkoi tapahtua kummia. Yhtäkkiä kerholle tuli 10-15 aloittelijaa, joista kymmenkunta näyttää jatkavan harrastustaan. Nykyään keskimääräinen peli-iltojen osallistujamäärä on noin 20 eli melkein kolmikertainen aiempaan verrattuna. Tämä ilahduttava ryntäys näyttää olevan itseään vahvistava ilmiö. Moni uusista pelaajista on raahannut paikalle ystäviä ja kylänmiehiä.

Mistä go-pelin rajusti kasvanut suosio sitten johtuu? Varmasti yksi syy on japanilainen manga Hikaru no go , jota löytyy linkin takaa englanniksi käännettynä. Moni on myös nähnyt Hikaru-animea, jota löytyy jostain kyberavaruuden syövereistä englanniksi tekstitettynä piraattiversiona. Hikaru no go on tehty lapsille. Siinä seikkailee Hikaru-niminen japanilainen koulupoika, joka löytää ullakolta isoisänsä vanhan go-laudan, jossa asuu 1000 vuotta vanha mestaripelaajan aave, Sai. Vain Hikaru voi kuulla ja nähdä Sain. Hikarua ei aluksi kiinnosta go ollenkaan, mutta Sain leppymätön suostuttelu saa hänet pelaamaan. Vähitellen Hikarukin kiinnostuu gosta yhä enemmän. Lopulta hän päättää pyrkiä ammattilaispelaajaksi. Hikarun tarinassa japanilaisen ja kansainvälisen go-elämän osin itsellenikin tutut kuviot kuvataan hauskasti. Yhdessä jaksossa esimerkiksi pelataan gota "intenettossa", jossa tavataan kuuluisuuksia, törppöilijöitä ja ihan tavallisia pelaajia. Ilahduttavaa Hikarussa on, että pelit on integroitu onnistuneesti juoneen ja ne ovat vieläpä täysin järkeviä ammattilaistason pelejä. Itse en voi arvostella Hikaru no gota go-pelille sieluani menettämättömän aikuisen näkökulmasta, joten saatan olla jäävi. Uskallan kuitenkin suositella anime-versiota erinomaisen musiikin ja mukaansa tempaavan juonen takia. Japanissa Hikaru on kääntänyt pitkään laskussa olleet pelaajamäärät nousuun. Hikaru-innostuksen ansiosta Japanissa on järjestetty lukemattomia alkeiskursseja lapsille, joista suurimpiin on ottanut osaa jopa viisisataa henkeä.