lauantaina, toukokuuta 31, 2003

Lumi kehottaa minua olemaan stressaamatta painosta. Kiitoksia vain, mutta en minä panostaisi painonhallintaan ollenkaan, ellen katsoisi hyötyjen olevan haittoja suurempia. Muistan hyvin millaista oli olla 100 kilon painoinen. Minulla oli jatkuvasti epämukava olo, tunsin itseni väsyneeksi sekä hengästyin ja hikoilin helposti (erityisesti talvisaikaan tuo oli kiusallista, koska päällysvaatteiden kanssa tuli helposti kuuma, jolloin hiki virtasi) ja minulla oli usein ilmeisestikin korkean verenpaineen takia päänsärkyä. Kun aloin pyöräillä ja käydä kuntosalilla syksyllä 1999, päänsäryt loppuivat muutamassa viikossa. Myös liiasta rasvaisen ruoan syömisestä johtunut jatkuva närästys loppui.

Minä todella pidän olosta, joka minulla on, kun painan alle 80 kiloa. Askel on kevyt eikä minua hengästytä juuri mikään arkiaskare. (Yli 90 kiloisena ja huonokuntoisena saatan kokea lievää hengenahdistusta selälläni maatessani, kun vatsaontelossa olevat läskit puristavat keuhkoja kasaan lisäten pallealihaksiin kohdistuvaa rasitusta.) Todennäköisyys pysyä terveenä korkeaan ikään saakka on suurempi. Tiedän myös näyttäväni paremmalta, mutta vaihtelu on marginaalista välillä 78-88 kg. En ole havainnut minkäänlaisia systemaattisia eroja naisten kiinnostuksessa minua kohtaan painoni vaihdellessa edellä mainituissa rajoissa. Oma ulkonäköni sinänsä on minun itseni kannalta jokseenkin täysin yhdentekevä asia.
Lähinnä radikaalit erot siinä vaikuttavat tapaan, jolla muut ihmiset kohtelevat.

Normaalipainoisena pysyttelemisen hintana ei ole kovin suurta stressiä. Lähinnä on enemmän muistettavaa. Joudun kirjaamaan syömiseni ja liikkumiseni ylös, mutta siinä minulla on jo aika hyvä rutiini. Aika pitkälle pääsee jo sillä, että valikoi tarkemmin, millaista ruokaa kaupasta ostaa. Näläntunteesta en oikeastaan joudu kärsimään, koska kuten aiemmin kirjoitin, liikunta aiheuttaa minulla paljon vähemmän nälkää kuin voi odottaa siihen kuluvan energiamäärän perusteella. Kirjanpito kertoo minulle, kuinka paljon minun täytyy milloinkin liikkua. Liikunta ei ole minusta lainkaan vastenmielistä. Aikaa siihen kylläkin kuluu ja tuo aika on väistämättä pois jostain muusta.

perjantaina, toukokuuta 30, 2003

Ilkka kirjoittaa viittaa juttuihin työn teettämisestä kehitysmaissa. Tietotekniikka mahdollistaa nykyään ja enenevässä määrin myös kognitiivisesti vaativan työn teettämisen kehitysmaissa. Esimerkiksi kirjanpitoa ja ohjelmointia voidaan teettää alihankintana missä tahansa. Laajamittaisena ilmiönä tuo johtaa maailmantalouden voimakkaaseen kasvuun. Itä-Euroopassa, Kiinassa, Intiassa ja monessa muussa maassa on valtavasti aivokapasiteettia kognitiivisesti vaativan työn teettämiseen murto-osalla hinnasta, jonka vastaavan työn teettäminen vauraissa maissa maksaa. Lyhyellä, korkeintaan muutaman vuosikymmenen aikavälillä todennäköinen seuraus on mahdollisesti jopa keskimääräisen reaalitulotason aleneminen vauraissa teollisuusmaissa.

Kaikkeen tähän ei auta kuin sopeutua. Varsinkin ylipalkattu pohjoisamerikkalainen kognitiivinen eliitti kärsii. Jos pohjoisamerikkalaisten tietotekniikan insinöörien työllisyys heikkenee merkittävästi, heikkenee myös pohjoisamerikkalaisten tietotekniikan insinöörejä kouluttavien yliopistojen opettajien työllisyys. Suomalaisten ohjelmistoammattilaisten globaalisti katsoen erinomaiset mutta amerikkalaisiin kollegoihin nähden paskat palkat ovat melko hyvä työturvallisuustakuu.

Minulla on ollut huhtikuusta lähtien painonhallintaprojekti meneillään. Talven aikana tuli kuin huomaamatta 18 kiloa painoa lisää. Lähtöpaino heinäkuun lopussa oli 73 kg. Ruoka on minusta hyvää ja eikä talvi ole erityisen houkutteleva vuodenaika työmatkapyöräilyyn.

Toukokuun aikana olen laihtunut 2-3 kiloa. Laihduttamismenetelmäni on se ainoa toimiva: negatiivinen energiatase. Ainoa tapa, jolla on olen huomannut pystyväni pitämään energiataseen negatiivisena, on tarkka kirjanpito päivän aikana syödyistä ja liikunnalla kulutetuista kaloreista. Olen empiirisesti testannut muutama vuosi sitten, kuinka paljon kulutan ilman liikuntasuorituksia. Laskin kuukauden tarkan seurannan jälkeen paljonko elintoimintoihin ja päivittäisiin toimintoihin liikuntasuorituksia lukuun ottamatta täytyi kulua, kun paino pysyi vakiona. Liikuntasuorituksiin kuluneen energiamäärän mittasin sykemittarilla, jossa on kalorimittaustoiminto. Tulos on, että keskimääräisenä vuorokautena, jona en harrasta liikuntaa, kulutan noin 2300 kcal energiaa. Painan 88 kg ja olen 185 cm pitkä. Harris-Benedict -yhtälöiden mukaan tämänkokoisen miehen elintoiminnot kuluttavat 2000 kcal vuorokaudessa. Vuodelepo 2400 kcal ja sairaalassaolo ei-vuodelevossa (ambulating) 2500 kcal.

Valmisruuista energiasisällöt on helppoa laskea, koska niissä on energiatiheydet yleensä ilmoitettu. Tarvitsee vain kertoa energiatiheys annoksen painolla. Ruoka-annokset punnitsen kotona talousvaa'alla. Energiatiheys täytyy arvioida. Arvioiden pohjana käytän Kansanterveyslaitoksen Fineli-tietokantaa ja reseptiä, jos se on tiedossa. Jos syön jossain muualla kuin kotona, arvioin ruoan energiasisällön silmämääräisesti ja mieluummin erehtyen ylöspäin kuin alaspäin. Pikaruokaloissa on nykyään listat, joissa energiasisällöt ilmoitetaan valmiiksi laskettuina.

Sykemittari (Polar Smart Edge) konfiguroidaan ilmoittamalla paino, sukupuoli ja ikä. Arvioin painoa viitisen kiloa alaspäin, koska minulla on "small frame" eli oletettavasti jonkin verran vähemmän lihaksia, sidekudosta, ihoa ja sisäelinkudosta kuin leveämmillä samanpituisilla ja yhtä lihaksikkailla miehillä. Käytän sykemittaria kaiken hyötyliikunnan (esim. työmatkapyöräily) sekä varsinaisen kuntoilun aikana. Pyöräilen päivässä vähintään työmatkani 2 x 8 km, usein enemmänkin, koska käyn pyörällä myös puolen kilometrin päässä työpaikaltani olevassa työmaaruokalassa. Jos on hyvä ilma, saatan käväistä iltapäivällä kilometrin päässä olevassa kaupassa ostamassa jotain virvoitusjuomaa (kaloritonta tietysti) tai ehkä Valion Eskimo-jäätelöpuikon (70 kcal). Ajan aina polkupyörällä niin kovaa kuin suinkin viitsin tai on turvallista. Yleensä se tarkoittaa sitä, että sykkeeni on alueella 130-160. Joskus innostun runttaamaan pitkiä ja jyrkkiä ylämäkiä ylös, jolloin syke saattaa noista tasolle 180-190 ja hetkellisesti jopa 190 yli.

Painoni käväisi kaikkien aikojen huipussaan kesäkuussa 1999. Painoin silloin 102 kg. Näytin sialta, hikoilin ja hengästyin pienestäkin ponnistuksesta ja tunsin itseni erittäin kömpelöksi, joten päätin laihduttaa. Kolmessa kuukaudessa laihduin 15 kg. Nuo läskit lähtivätkin oikeastaan aika helposti. Luovuin vain pelkästä tavan vuoksi mässäilemisestä ja lisäsin huomattavasti hedelmien ja vihannesten syömistä. Lisäksi innostuin maantiepyöräilystä. Seuraavat puolitoista vuotta pysyttelinkin lähellä nykyistä painoani eli noin 87-88 kg. Keväällä 2001 kävin ahkerasti kuntosalilla ja spinningissä. Kesällä 2001 pyöräilin paljon. Parhaimpana hellekautena heinäkuun 2001 loppupuoliskolla ajoin parissa viikossa 1100 km kiertäen Suomen eteläisen puoliskon. Painoni oli pudonnut noin 78 kiloon, jossa se pysyi kevättalveen 2002, joilloin se kävi väliaikaisesti noin 85 kg:ssa. Toukokuuhun mennessä se oli palautunut hieman alle 80 kiloon. Keskimäärin painoni on ollut yksyn 1999 jälkeen 80-85 kg, mikä on ihan hienoa, koska jos minulla ei olisi tapana aktiivisesti säädellä painoani, sitä olisi varmasti ollut keskimäärin 20 kg enemmän! Seksuaalinen markkina-arvoni olisi nykyistä havaittavasti alempi, oloni jatkuvasti selvästi epämukavampi, elinikäodotteeni vuosikausia lyhyempi ja todennäköisyys kuolla nuorena syöpään tai sydäntauteihin sekä sairastua diabetekseen selvästi korkeampi. Hintana noiden haittojen välttämisestä on ollut elintapojen muuttamisen vaiva ja valppaus vähittäisen lihomisen varalta.

En voi olla korostamatta liikunnan merkitystä läskienhallinnassa. Liikunta aiheuttaa vähemmän nälkää kuin se kuluttaa energiaa. Erittäin rankka liikunta jopa hillitsee ruokahaluja, ainakin minulla. Painovoimaa vastaan taisteleminen suuren läskimassan kera vaatii suuren tehon. Paljon liikuntaa harrastavan elimistö yrittää minimoida energiankulutustaan hankkiutumalla ylimääräisestä läskistä eroon.

torstaina, toukokuuta 29, 2003

Kohta lähden tyttöystäväni kanssa Särkijärvelle soutelemaan. Vanhemmillani on siellä soutuvene. Muutaman vuoden kuluttua soutelu Särkijärvellä on jo huomattavasti vähemmän houkutteleva ajatus, koska Särkijärven kapeimman kohdan yli rakennetaan silta, joka yhdistää uuden Vuoreksen kaupungiosan itäiseen ohitustiehen. Virkistyskäyttöön erinomaisesti soveltuva lintujärvi menee täysin pilalle, kun laskelmien mukaiset 20 000 autoa vuorokaudessa alkaa jyristellä sen yli. Rakentakaa nyt vielä Pyynikin harjun Pyhäjärven puoleiselle rannalle se ohitustie, kuten joskus takavuosikymmeninä suunniteltiin, niin kaikki on täydellistä.

Hongkongissa on sellainen lähiö, josta kirjoitin. Kas tässä.

tiistaina, toukokuuta 27, 2003

Ihmissuhteet-blogi ja Lumi Adela ovat keskustelleet valkonauhakampanjasta ja vaimonhakkaamisesta. Kotiväkivalta on tietenkin mielestäni erittäin ikävä asia ja totta kai hakkaajia pitääkin syyllistää ja rankaista. Myöskin kotiväkivaltaa vastaan kampanjoiminen on ihan hyvä asia.

Sitä minä vain en ymmärrä, miksi kotiväkivallasta tehdään jokin kaikkia miehiä koskeva asia. Ikäänkuin asia olisi luonteeltaan väkivallattomienkin miesten vastuulla. Toisaalta naisetkin syyllistyvät väkivaltaan kumppaneitaan kohtaan.

Itse asiassa ihannoimanilaisen lähiön esiastetta ei tarvitse kovin kaukaa ajasta ja paikasta etsiä. Helsingin Itäkeskuksessahan on nimittäin jo valmiina suuri kauppakeskus ja metroasema. Aivan Itäkeskuksen vieressä seisoo noin viisitoistakerroksinen toimistotorni. Lisää samanlaisia ja joukkoon muutama asuntotornitalo, ehkä sellainen vaatimaton 20-30 -kerroksinen (sellaisia suunniteltiin Tampellan alueelle Tampereen keskustaan) niin meillä on jo esimerkki toimivasta asuinalueesta, jolla asuvat voivat melkein jo mennä hissillä töihin.

maanantaina, toukokuuta 26, 2003

Jari Vaarma kommentoi ideaalista lähiötäni. Sanoisin vain, ettei minulla tuon idean taustalla ollut mitään muuta kuin päiväuni lähiöstä, jollaisessa haluaisin asua. Jätin tietoisesti täysin pohtimatta tuollaisen suunnitelman toteuttamisedellytykset Suomessa. Olen kuitenkin täysin eri mieltä Jari kanssa siitä, että siihen tarvittaisiin sen kummempaa totalitarismia kuin kaavoittajan lupa rakentaa tuollainen asuinalue ja riittävän suuri määrä asiasta kiinnostuneita asunnonostajia. Tietenkään sellainen ei onnistuisi kuin jossakin miljoonakaupungissa.

Le Corbusierista ja hänen tyylisuunnastaan olen kyllä kuullut mutta yhtään hänen kirjaansa en ole lukenut. Minulle syntyi vaikutelma, ettei Jari oikein perusta Corbusta. En minäkään kyllä ole yltiöpäisistä varhaisteollisen ajan totalitarististen ideologioiden mukaisista yhdyskuntaratkaisuista mitenkään erityisen innostunut, mutta en ihmettelisi, jos jostakin Pohjois-Amerikan miljoonakaupungista löytyisi juuri sen kaltainen talokompleksi, josta kirjoitin.

Olen muuten miettinyt jo pitkän aikaa ruumiillista työtä harrastuksena. Tuntuu typerältä maksaa siitä, että saa vääntää jotain kampea kuntosalilla. Mieluummin kuluttaisin kaloreita tavalla josta maksetaan enkä tavalla, josta joudun maksamaan. Ongelmana on vain löytää sopivaa ruumiillista työtä, joka täyttää seuraavat kriteerit:

- riittävän ergonomista
- lähellä
- sopii ilta- ja viikonlopputyöksi.

Kah, Timo ja aika on otettu mukaan Pinserin listoille. Timo kirjoittaa hyvin. Kannattaa lukea.

sunnuntaina, toukokuuta 25, 2003

Olen alkanut opiskella venäjää. Lupasin itselleni joskus opetella neljännen vieraan kielen englannin, ruotsin ja saksan lisäksi. Kieltenopiskelu on toki mahdollista missä tahansa iässä, mutta aivan varmasti helpointa se on kouluiässä, mikäli omasta kokemuksestani voi yleistää. Jotenkin tuntuu, ettei tässä iässä ole kovin helppoa motivoida itseään ulkoaopettelemaan sanoja ja kielioppisääntöjä tai mitään muutakaan. Mieluummin sitä keskittyisi enemmän olemassaolevan tiedon sulatteluun ja olennaisen erottamiseen epäolennaisesta. Mutta kyllä kai tuo tuosta helpottaa, kunhan sanavarasto ja kielitaito ylipäätään karttuu sen verran, että voi alkaa oikeasti omaksumaan kiinnostavaa informaatiota uudella kielellä.

Ajattelin kirjoittaa ihanne-esikaupunkimallistani. Sen perustana on ajatus maksimaalisesta mukavuudesta, kustannustehokkuudesta ja ekologisuudesta.

Olen asunut Hervannassa tai sen lähialueilla yli kaksikymmentä vuotta. Hervannan asuttu osa on kooltaan noin 5-6 neliökilometriä. Keskellä on noin neljän neliökilometrin kokoinen alue, jolla on yksi iso puisto ja lukuisia kortteleita 5-8 -kerroksisia kerrostaloja. Minusta tuollainen yhdyskuntarakenne on aika epäoptimaalinen ratkaisu ottaen kaikki kolme päämäärää: mukavuus, kustannustehokkuus ja ekologisuus. Kustannustehokkaampi ja ekologisempi se toki on kuin omakotiasuminen lähiössä mutta jää mukavuudessa kauaksi jälkeen minun mallistani monella tavalla.

Minun lähiömallissani rakennetaan hyvin korkeita tornitaloja, noin 30-50 kerrosta, sijoitellen ne niin, että näköalat ovat niin hyvät kuin mahdollista niin monesta asunnosta kuin mahdollista. Kussakin lähiössä olisi tuollaisia taloja puolesta tusinasta korkeintaan tusinaan. Palvelut ja useimmat työpaikat olisi keskitetty talojen välittömään läheisyyteen, kunkin muutaman talon käsittävän talokompleksin alimpiin kerroksiin. Lähiöiden sisäinen, lähiöiden välinen sekä lähiöiden ja kaupungin keskustan välinen liikenne olisi järjestetty nopeilla junilla tai lyhyillä etäisyyksillä kävelyreitteinä, jotka olisivat saumaton osa suurten ostoskeskusten ja toimistokompeksien yhteistä sisätilaa. Näin asukkaiden valtava enemmistö pääsisi nauttimaan kerrostaloasumisen parhaista puolista mahdollisimman halvalla. Myös tarve yksityisautoiluun ja kaikkeen muuhun tarpeettomaan energiantuhlaukseen olisi minimoitu. Töissäkäynti ja päivittäinen asiointi olisi lähiön asukkaiden suurelle enemmistölle erittäin vaivatonta, helppoa eikä aikaa ja rahaa tarvitsisi tarpeettomasti tuhlata liikenteessä stressaantuen. Monet saattaisivat voida käydä talvisinkin viikkokaudet töissä, asioilla ja huvittelemassa tarvitsematta edes takkia. Myös virkistysalueet olisi hyvin helppoa järjestää useimpien ihmisten ulottuville.