torstaina, helmikuuta 05, 2004

Mauno Koivisto valottaa kirjassaan Venäjän idea mielenkiintoisella tavalla Venäjän olemusta ideologiselta ja geopoliittiselta kannalta. Teos käy läpi koko Venäjän kirjoitetun historian ajan Nestorin kronikasta 1990-luvun puoleenväliin punaisena lankana yritys ymmärtää, miksi Venäjä on sellainen kuin se on ja käyttäytyy siten kuin se käyttäytyy. Koiviston analyysi päätyy sotilasmaantieteeseen, ortodoksiseen uskontoon ja Venäjän käsitykseen itsestään kolmantena Rooman valtakuntana perimmäisinä selityksinä.

Venäjän sydänmaat sijaitsevat miljoonien neliökilometrien laajuisella Itä-Euroopan tasangolla, joka on joko aroa tai metsää ja jossa vedenjakajina toimivat ylängötkin ovat matalia ja helppokulkuisia. Venäjältä puuttuvat siksi täydellisesti luonnolliset rajat. Passiivinen defensiivisyys ei ole ollut Venäjän historiassa vaihtoehto, koska syvään maahantunkeutumiseen pystyviä uhkaajia on ollut lähes joka suunnassa. Venäjällä on ollut vihollisia idässä, lännessä, luoteessa ja etelässä. Hyökkäyksiä ovat tehneet ainakin mongolit, Turkki, Saksa, Ruotsi ja jopa Ranska Napoleonin johdolla. Laajentumisen alkuperäisenä motiivina oli siis pyrkimys työntää rajat mahdollisimman kauas sydänmailta. Sanoisin itse, että Venäjä pitkällä aikavälillä hyötyi tästä taloudellisestikin, etenkin Siperian kolonisoimisesta, mutta valtaosaltaan Siperian hyödyntäminen alkoi vasta yli sata vuotta sen valtaamisen jälkeen, kun Siperian rata rakennettiin. Toisaalta sotimisesta rajoilla tuli kustannuksiakin.

Venäjän laajentuminen itään alkoikin jo hyvin pian mongolien yliherruuden päätyttyä. Iivana Julman aikoihin Venäjä ulottui Uralille ja Katariina Suuren aikana venäläiset olivat Tyynellä valtamerellä. Mustalle merelle ja Itämerelle venäläiset ovat halunneet yhteyden taloudellisista ja sotilaallisista syistä. Bosporin salmi on Venäjää kiehtonut myös vahvoista ideologisista ja identiteettiin sidoituista syistä. Venäjä on historiallisesti katsonut olevansa Bysantin manttelinperijä ja ortodoksisen uskon ylin esitaistelija siitäkin syystä, että kirkon ja valtion kytkentä on ollut Venäjällä voimakas on paljon varhemmin kuin lännessä, jossa vasta uskonpuhdistus lopetti kirkon roolin merkittävänä vastapainona valtiovallalle.

Ortodoksisen uskonnon mystiikkapainotteisuutta Koivisto selittää sillä, että varhaisten Venäjällä uskoa levittäneiden ortodoksisten munkkien sivistystaso ei ollut kovin korkea. Siksi heillä oli taipumusta painottaa rituaaleja ja tunnelmaa sanan sijaan. Läntisessä kristillisyydessä ja etenkin protestanttisuudessa sananselityksellä on ollut erittäin keskeinen sija. Lisäksi kirkkoslaavi, joka alunperin pohjautuu Pohjois-Kreikan ja Bulgarian alueilla puhuttuun varhaiseen slaavilaiseen kieleen, on uskollisesti säilytetty uskonnollisten rituaalien ainoana oikeana kielenä nykypäivään asti.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu