maanantaina, tammikuuta 31, 2005

Kävin eilen katsomassa elokuvan Perikato, joka kertoo Hitlerin ja hänen hovinsa viimeisistä päivistä Berliinin bunkkerissa. Perikato on saksalaisten tekemä. En minä sitä muuten olisi mennyt katsomaankaan, koska kieltäydyn kategorisesti kuuntelemasta mitään englantiapuhuvia hitlereitä.

Tämäntyyppisissä elokuvissa, jossa kaikki henkilöt ovat todellisia ja heitä esittää joku näyttelijä, ongelmana on, että todellisuus jää aina tavoittamatta. Kukaan ei voi esimerkiksi tietää millaiset ilmeet rouva Göebbbelsin kasvoilla oli hänen myrkyttäessään kuutta lastaan; kävikö se helposti ja epäröimättä, kuten elokuvassa, ja miten hän käyttäytyi jälkeenpäin. Silti Perikato onnistuu todennäköisesti välittämään jokseenkin todenmukaisen yleiskuvan sekä koko Berliinin että Hitlerin bunkkerin viimeisistä päivistä. Moni henkilöistä jäi selviytyi hengissä sodan loppuun asti ja kuoli vasta 2000-luvulla, myös Hitlerin sihteeri Traudl Junge. Heidän haastatteluihinsa tieto tapahtumien kulusta kaiketi perustuu.

Hitler oli sihteereitään ja kokkejaan kohtaan ystävällinen setä ja tykkäsi kovasti koirastaan. Kenraaleilleen hän äyski ja karjui. Upseerit ryyppäsivät ja rellestivät lopun lähestyessä. Kovin paljon uutta tietoa ei tässä elokuvassa ole. Juutalaisista Hitler ei puhunut ja aihe oli yleisestikin tabu hänen seurassaan. Ihan hyvä dramatisointi kuitenkin.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu