perjantaina, toukokuuta 20, 2005

Katsoin tänä iltana Sithin koston. Kaikki ensiksi tehdyn trilogian nähneet tietysti tietävät, että Anakin kääntyy pimeälle puolelle. Mutta sitä miten ja miksi tämä tapahtui, ei kerrottu. Anakinin motiivit ja tapahtumaketju, joka siihen johti, osoittautuivat uskottavammiksi kuin olin odottanut. Tehoa vei kuitenkin, ettei Anakinin ja Padmen välillä näyttänyt olevan tarpeeksi kemiaa. Dialogin kestäminen vaatii ajoittain aimo annoksen goodwillia. Myös hetki, jolloin Anakin teki lopullisen valinnan tuotti pettymyksen dramaattisen tehon puutteellaan. Tuohon kohtaukseen olisi pitänyt panostaa selvästi enemmän.

Sanotaan, että elokuva kaatuu tai seisoo roistonsa mukana. Ian McDiarmid tekee kaiken alusta asti junailleena kansleri/keisarina sekä nuorta, vaikeiden motivaatioristiriitojen kanssa painivaa Anakinia erittäin hienovaraisesti ja taitavasti mainipuloivana roistona todella hienon roolityön. McDiarmid onnistuu puhaltamaan henkeä muidenkin näyttelijöiden suorituksiin. Etenkin keisarin ja hänen tulevan oppilaansa kahdenkeskinen keskustelu aitiossa on todella erinomainen kohtaus. Enemmän kuin muiden tämä elokuva on Ian McDiarmidin.

Vähäisemmistä roistoista kreivi Dookun varhainen poistuminen näyttämöltä palvelee tarinan kulkua omalla tavallaan mutta tuntuu Christopher Leen karisman hukkaan heittämiseltä. Droidikenraali Grievous epäonnistuu vakuuttamaan millään tavalla. Avaruustaistelu- ja muut massataistelukohtaukset näyttävät liikaa videopeliltä. Niissä ei ole vaaran tunnetta. Niihin on tungettu liikaa yksityiskohtia. Visuaalista selkeyttämistä olisi kaivattu. Droidit ovat yhtä naurettavia ja epäuhkaavia kuin ensimmäisessä kahdessa elokuvassakin.

Annan kaikesta huolimatta neljä tähteä viidestä. Koska pidin kovasti lapsena vanhemmasta trilogiasta ja jäin miettimään juonellisia avoimia kysymyksiä, joihin tämä elokuva tyydyttävästi vastasi, en ole jäävi arvioimaan Sithin kostoa puolueettomasti. Selvästi paremman siitä olisi saanut, jos Lucas olisi palkannut avukseen jonkun oikeasti lahjakkaan dialoginkirjoittajan ja henkilöohjaajan.

keskiviikkona, toukokuuta 18, 2005

Sketsiaineista televisioon voisi tuottaa loputtomasti tyyliin sekoittamalla samaan ohjelmaan hahmoja erityyppisistä elokuvista ja muista fiktiivisistä aineistoista. Miten olisi esimerkiksi:

- Mestari Yoda syytettynä virvoitusjuoma-automaatteihin murtautumisesta Matlockissa
- C3-PO vieraana Will & Gracessa (sopii kuin nyrkki ...)
- Imperiumin keisari kauppaneuvos Paukun saunavieraana
- Reinikainen miespääosan esittäjänä Titanicissa

tiistaina, toukokuuta 17, 2005

Luin eilen mielenkiintoisen kirjan. Muuan Johannes de Plano Carpini kirjoitti kirjan matkastaan tartarien eli mongolien maahan vuosina 1245-47 paavin lähettiläänä. Mongolien äkillinen ilmestyminen Keski-Eurooppaan, jossa he kukistivat helposti Sleesian kuningas Henrik II:n johtaman monikansallisen ritariarmeijan ja valtasivat Unkarin -- ja yhtä äkillinen vetäytyminen Keski-Euroopasta -- herättivät kristikunnassa suurta ihmetystä ja huolta. Syy vetäytymiseen Euroopasta oli suurkaani Ögödein kuolema (ilmeisesti alkoholismiin), jolloin mongoliaristokratian piti mennä pääkaupunkiin valitsemaan uutta suurkaania. Paavin lähetystön tarkoitus oli hieroa rauhaa mongolien kanssa ja ottaa heistä mahdollisimman paljon selville.

Carpinin matkakuvaus on yllättävän niukka. Kuvaus reitistä on erittäin ylimalkainen johtuen keskiajan eurooppalaisten heikosta maantiedon tuntemuksesta. Kovasti vaivoja ja rasituksia matkalla oli: kärsittiin kuivuudesta, kylmyydestä, nälästä ja oltiin ahneiden lahjoja kärttävien paikallisten herrojen armoilla. Kyyditys oli loppumatkasta vinhaa: kuolleen suurkaanin seuraajan kruunajaisiin piti ehtiä. Päämäärä oli Karakorum, imperiumin pääkaupungin virkaa toimittava suunnaton telttakylä. Suurkaanille annettiin paavin kirjeet ja häneltä saatiin vastaus niihin paaville toimitettavaksi. Kohtelu vaihteli mongoleille tavanomaisesta halveksuvasta ja ylimielisestä suhtautumisesta muukalaisiin vieraanvaraisuuteen suurkaanin virkaanastujaisissa.

Kirjeessään paavi esitti yleiskatsauksen kristinuskon perusteisiin. Hän myös moitti mongoleita heidän aiheuttamastaan suuresta hävityksestä ja vetosi yleiseen ihmisten keskinäiseen veljeyteen. Paavi kirjoitti Jumalan rankaisevan heitä jos ei tässä elämässä niin viimeistään kuoleman jälkeisessä. Suurkaanin vastaus oli tyly. Kirjeessään, jossa hän sinutteli paavia, hän kysyi mistä paavi tiesi Jumalan olevan kristittyjen puolella ja että miten mongolit olisivat voineet kukistaa kaikki vihollisensa paitsi Jumalan avulla. Suurkaani haukkui kristittyjä ylimielisyydestä ja tekopyhyydestä, koska nämä olivat menneet surmaamaan hänen lähettiläitään, ja käski paavin ja kristittyjen kuninkaiden saapua luokseen hieromaan rauhaa. Mongolit eivät kuitenkaan koskaan uudistaneet hyökkäystään Eurooppaan.

Mongolien menestys sodassa perustui pohjimmiltaan ylivertaiseen liikkuvuuteen ja projektiiliaseiden (juosi ja nuolet) tarkan käytön ylivertaisuuteen verrattuna lähitaisteluaseisiin. Poikkeuksellisen ankara ja raaka sotilaskuri sekä taktinen oveluus auttoivat. Kuiville aroille sopeutuneet ponit olivat hyvin kestäviä ja huolsivat itse itsensä syömällä ympäristöstään löytämäänsä ruohoa. Mongolit eivät muuten olleet ainoa sotilaallisesti ylivoimainen ruohotasankojen kansa. Muun muoassa Egyptin mamelukit, jotka torjuivat mongolien invaasion Palestiinassa vuonna 1260, olivat alunperin turkinsukuisia sotilasorjia, jotka kaappasivat Egyptissä vallan ja aloittivat oman dynastiansa.

Mongolit muuten uskoivat yhteen jumalaan, joka oli heidän käsityksensä mukaan luonut kaiken. He eivät kuitenkaan palvoneet tätä jumalaa millään tavalla. Mongoleilla kuitenkin oli monenlaisia taikauskoisia käsityksiä, kuten esimerkiksi uskomus tulen puhdistavaan voimaan. Siksi vierailijoiden piti arvohenkilöitä tavatessaan usein kävellä kahden tulen välistä puhdistuakseen pahoista aikomuksista. Kynnyksen päälle tahallaan astuneet tapettiin. Mongolit olivat muutenkin innokkaita tappamaan ihmisiä milloin mistäkin syistä.