torstaina, lokakuuta 13, 2005

Miltäköhän näyttäisi, jos laittaisi CV:hen harrastuksekseen planeetanmuokkauksen?

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2005

Palataanpa pitkästä aikaa spekulatiivisen maantieteen pariin.

Maailman vaikutusvaltaisimmat ja edistyneimmät sivilisaatiot ovat Egyptiä lukuun ottamatta kaikki kehittyneet Euraasian mantereella. Kyseessä ei liene pelkkä sattuma. Euraasia on toki isoin manner mutta se on myös ainoa, joka on itä-länsi -suunnassa paljon pidempi kuin pohjois-etelä -suunnassa. Siitä seuraa, että Euraasiassa on runsaasti samankaltaisilla ilmastovyöhykkeillä sijaitsevia alueita. Niinpä kunkin tyyppisiin ilmastoihin soveltuvia keksintöjä ja innovaatiota tehdään useissa kulttuureissa yhtä aikaa. Kilpailu pakottaa omaksumaan toisten keksinnöt nopeasti, koska muuten voi jäädä taloudellisesti ja sotilaallisesti jyrän alle.

Amerikan manner on epäedullisempi kulttuurievoluutiolle kuin Euraasia, koska siellä ei ole yli 10 000 km leveitä ilmastovyöhykkeitä. Vaikka se on hyvin pitkä ulottuen kaukaa pohjoisen napapiirin pohjoispuolelta 55. eteläiselle leveyspiirille asti, kaikilla Amerikan varhaisilla sivilisaatioilla on ollut verrattain harvoja naapurisivilisaatioita, joilta olisi ollut jotain oppimista. Sama vika Afrikassa, josta sitä paitsi suuri osa on Saharaa. Etelä-Afrikassakaan ei paljon lohdullisempia olosuhteita. Australia joutaa mappi-ö:hön heti kättelyssä.

Järjestelkäämme siis maamassat uudelleen sivilisaatioiden syntymiselle mahdollisimman otolliseen järjestykseen. Kaksi planeetan kiertävää rengasmaista mannerta kummallakin pallonpuoliskolla leveysasteiden 30 ja 60 välissä varmaankin palvelisivat tarkoitusta hyvin. 60 astetta kauempana päiväntasaajalta sijaitsevilla maamassoilla ei tässä konfiguraatiossa tee mitään, koska tropiikin lämpimät merivirrat eivät pääse lämmittämään mantereiden napojenpuolisia rannikoita. 60 leveyspiiri on aivan tarpeeksi pohjoisessa, jotta jääkausien aikainen mannerjää pääsee tunkeutumaan mantereille tarjoamaan reunojensa tuntumassa eläville tilaisuuden pakkosopeutua ankaran ilmaston edellyttämään yhteistyökykyyn ja näppäryyteen työkalujen keksimisessä ja käytössä. Tuo mentaliteetti on oikean maapallon asukkaista koillisaasialaisissa kaikkein pisimmälle kehittynyt. (Täysin englanninkielistyneillä ja amerikkalaistuneilla N:nnen polven amerikanjapanilaisilla, -korealaisilla ja -kiinalaisilla on murskaava yliedustus teknis-luonnontieteellisillä aloilla Pohjois- Amerikassa. He tekevät vähemmän rikoksia henkeä kohti kuin mikään muu ryhmä.)

Päiväntasaajan valtameri voidaan kylvää täyteen saaristoja ihan vain luonnon monimuotoisuuden vuoksi ja hillitsemään trooppisia hirmumyrskyjä. Tarvitaanhan niitä trooppisia maa-alueita toki myös apinoille asuma-alueeksi, koska täytyyhän nykyihmisen esi-isineen jossain kehittyä valmiiksi valtaamaan niitä kulttuurievoluution kannalta otollisempia alueita.

Epätavallisten sääilmiöiden sarjassa ei varmaan mikään päihitä hurrikaani Faithia . Syyskuussa 1966 riehunut Faith oli trooppisista hirmumyrskyistä kaikkein pohjoisimmaksi koskaan liikkunut, trooppiset piirteensä säilyttänyt ja vieläpä hurrikaaniluokassa säilynyt myrsky. Iskiessään Fär-saarille(!) Faith oli kakkoskategorian trooppinen hirmumyrsky, jonka säännölliset pintatuulet olivat voimakkaimmillaan 160 km/h! On vaikea käsittää, miten trooppinen hirmumyrsky on voinut pysyä trooppisena hirmumyrskynä Jyväskylän leveysasteille saakka. Rantautuessaan Norjan rannikolla Faith ei toki enää ollut hurrikaani eikä edes säilyttänyt trooppisia piirteitään, vaikka pintatuulten voimakkuus olikin vielä 100 km/h. Matalapaineen keskus havaittiin viimeksi Frans Joosefin maalla 500 kilometrin päässä pohjoisnavalta. Faith muodostui Cap Verden saariryhmän eteläpuolella lähellä Afrikan rannikkoa, siirtyi lähelle Pohjois-Amerikkaa läntisellä Atlantilla, ohitti New Foundlandin kiertäen Itä-Atlantilla kesäisin normaalisti vallitsevan korkeapaineen selänteen ja siirtyi länsituulten mukana Skandinaviaan asti hajoten lopullisesti vasta kaukana Jäämerellä.

maanantaina, lokakuuta 10, 2005

Etanoli ei voi korvata öljyä . Ei tietenkään ei, paitsi harvoissa Brasilian kaltaisissa trooppisissa ja harvaanasutuissa maissa.

Mona Sahlin on julistanut Ruotsin tavoitteeksi öljystä luopumisen vuoteen 2020 mennessä. Ydinvoimastakin Ruotsi on päättänyt luopua. Ruotsalaiset ...

Käytiin katsomassa vaimon kanssa Saari (The Island) lauantai iltana. Tieteiskuvitelmana koko tarina oli tietenkin täyttä epäuskottavaa hölynpölyä: elinpankeiksi tarkoitetut keinokohduissa pikatahtiin kasvatetut olivat täysin tietoisia ja he elivät lähes normaalia elämää eristettynä muusta ihmiskunnasta. Jonkinlainen suggestopedinen pikakoulutus iskosti heihin elämäntarinan sekä joukon perustietoja ja -taitoja. Klooneja ei voitu muka pitää vegetatiivisessa tilassa, koska elimet "eivät toimineet ilman tietoisuutta, elämää".

No niin, nyt sitten arvostellaan elokuva unohtaen taustatarinan epäuskottavuus.

The Island on keskimääräistä paljon parempi scifi-toimintaelokuva. Kloonit kuvittelevat elävänsä suuren saastumisonnettomuuden jälkeisessä maailmassa ollen harvojen onnekkaiden joukossa, jotka selvisivät elossa. Elämä maanalaisessa tukikohdassa on tarkasti säädeltyä. Toivoa antaa arvonta, jonka voittaja pääsee saarelle, joka on "maailman ainoa saastumaton paikka". Todellisuudessa voittajat tietenkin päätyvät saamaan myrkkyruiskeen ja paloiteltavaksi kirurgin pöydälle.

Onhan näitä tällaisia tarinoita nähty ennenkin vaikka kuinka monta, mutta The Island erottuu edukseen toteutuksen takia. Ewan McGregor pääosassa Lincolnina 2-E:na tekee hyvää työtä. Käsikirjoitus on hyvä. The Islandissa on monia hyviä kohtauksia. Niitä on pakomatkan kaikissa vaiheissa: alussa, kun jutun koko karmeus paljastuu ja myöhemmin ulkomaailmassa laitoksen palkkaamia tappajia pakoon rymistellessä. Huumori toimii - Lincoln 2-E toistaa hämmästyneenä baarimikolta vastauksen tiedusteluun erään henkilön olinpaikasta: "He's in a can taking a dump!?" tai Lincoln 2-E Jordan 2-C:lle: "This tongue thing is great, we've got to do it again".

Kolme ja puoli tähteä viidestä.

Pääosissa Ewan McGregor ja Scarlett Johanson.