maanantaina, tammikuuta 09, 2006

Kysymys kokonaisen kulttuurin tai yhden yksilön itsekriittisyydestä voimatekijänä on mielenkiintoinen. Asia ei ole täysin yksioikoisesti niin, että mitä enemmän itsekritiikkiä sitä parempi - riippumatta kritiikin laadusta tai määrästä. Itsekritiikki, kuten mikä tahansa muukin kritiikki, voi olla hyvin tai huonosti perusteltua tai kokonaan perustelematonta. Mielestäni perusteeton itsekritiikki on epätervettä siinä missä perusteeton itsekritiikin puutekin.

Minulla on käsitys, että elinvoimainen kulttuuri edellyttää jonkinlaista sen jäsenten yleisesti hyväksymää käsitystä siitä, miten se erottuu muista (olemassaolevista ja mahdollisista) kulttuureista ja miksi sen kannattaa olla olemassa. Tätä voisi kutsua kulttuuriseksi itsearvostukseksi. Jos tuo itsearvostus katoaa, silloin kulttuuri heikkenee ja korvautuu jollakin muulla.

Nykyajan länsimaisessa kulttuurissa arvostetaan kovasti materiaalista hyvinvointia, joka seurausta tieteen ja tekniikan kehityksestä, jotka puolestaan ovat mahdollisia ajattelun vapauden ansiosta. Yksilöllisyyden ja moninaisuuden suvaitseminen taas ovat työnjaonkin kannalta välttämättömiä. Entäs jos moninaisuus on joissakin tapauksissa suvaitsemattomuutta? Sellaista moninaisuutta ei voida suvaita joutumatta syvällisiin paradokseihin.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu