lauantaina, helmikuuta 12, 2011

The Pacific



Nyt voisi arvostella The Pacific -sarjaa, kun on nähty kymmenestä jaksosta seitsemän ja Peleliun valtauksesta kertovat kolme jaksoa. Sarja ei yllä sisarsarjansa Band of Brothers tasolle mutta ei jää kyllä kauaskaan. The Pacific perustuu kahden USA:n merijalkaväen sotilaan muistelmakirjaan: Eugene Sledgen With the Old Breed: Peleliu and Okinawaan ja Robert Leckien Helmet for my Pillowiin ja kongressin kunniamitalin saaneen John Basilonen (kaatui Iwo Jimalla helmikuun 19. 1945) tarinaan. Isoin ongelma on, että yhtenäistä tarinaa ei synny, koska päähenkilöt palvelivat eri pataljoonissa ja kaikki tapahtumat kuvataan heidän kauttaan. Tuloksena Tyynenmeren sodan valtava mittakaava eivät välity mutta toisaalta myöskään ei synny selkeää kokonaiskuvaa yhden perusyksikön (=komppanian) vaiheista samalla tavoin kuin sisarsarja Band of Brothersissa. Kaikkein parasta sarjassa on, että kaikki siinä tunnistettavat henkilöt ovat ihan oikeita ihmisiä - jotkut ovat vielä elossakin ja itse kommentoivat jokaista jaksoa ennen siinä nähtyjä tapahtumia autenttisen kuvamateriaalin näkyessä kommenttien välillä. He ovat kaikki aivan tavallisia ihmisiä, joiden tekemisistä erikoisissa olosuhteissa nyt vain on satuttu tekemään historian kallein televisiosarja. Esimerkiksi Eugene Sledgen kranaatinheitinryhmän johtaja R.V. Burgin, joka on nykyään hyväkuntoinen 88-vuotias, toimii vakiokommentaattorina niiden jaksojen alussa, joissa hänen tekemisiään näytetään. Hiukan pelottaa miten tekijät ovat onnistuneet mahduttamaan Iwo Jiman ja Okinawan taistelut, jotka kestivät kuukausitulokulla, kunkin yhteen 50-minuuttiseen jaksoon.

Rahaa on käytetty paljon, minkä huomaa lavasteiden ja tietokonegrafiikan näyttävyydessä. Sirpalekranaatteja räjäytetään myriadeittain ja ne oikeasti näyttävät sirpalekranaateilta eivätkä miltään bensaräjähdyksiltä. Peleliun maihinnousun on täytynyt olla kauhea ja ahdistava tilanne läsnäolleille ja osittain tuo välittyykin mutta ikävä kyllä viides jakso ei pääse elokuvan Saving Private Ryanin ensimmäisen 25 minuutin tasolle inhorealistisessa ja päällehyökyvässä kuvottavuudessa ja ahdistavuudessa. Toisaalta Saving Private Ryanin alkuosa on aivan ylivertaisesti elokuvahistorian parasta sotakuvausta. Yhtään mikään ei pääse samalle tasolle. Kun näin sen ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa, minua heikotti ja kuvotti, mitä ei tapahdu elokuvia katselleessa käytännössä koskaan.

1 kommenttia:

10:20 ap. , Blogger Jaska Brown kirjoitti...

Allekirjoitan näkemyksesi. Pidän Pacificia selvästikin heikompana kuin Band of Brothersia. Tuntuu, että sarjasta puuttuu punainen lanka: yksityiskohdat, kuvaus, tekniikka ja ohjaus ovat kyllä näyttäviä, mutta tarinasta puuttuu iskevyys. Sekavuuden takia meni muutama jakso, ennen kuin alkoi edes tunnistaa hahmoista, kuka kukin on.

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu